Pikakelaus

Anteeksi! Lähes kolmen vuoden hiljaiselo tässä blogissa hävettää. Aluksi kyse oli saamattomuudesta, mutta aika nopeasti tein tietoisen valinnan olla kirjoittamatta mitään. En siksi, että kirjoittaminen olisi ollut vastenmielistä, vaan siksi, että elämässä on ollut aika paljon asioita, joiden tärkeys ja kiireellisyys ovat syrjäyttäneet blogikirjoittelun.

Itse Hojomies on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin passiivinen nämä vuodet. käydään nyt hiljaiselon päätteeksi pikakelauksella katsaus siihen, mitä kaikkea on ollut tapetilla.

Urheilu-ura on edelleen rullannut vapaalla vanhojen vauhtien turvin. Treeni on ollut lähinnä huolenpitoa fyysisestä kunnosta ja lajitreeniksi on kelvannut se vähä, mitä muille treenejä pitäessä on päässyt itsekin jumppaamaan. Jennan kanssa treenatessa onneksi tulee itsekin tehtyä lähestulkoon samat treenit, mitä Jennaltakin vaadin, joten ihan täydelliseen rapakuntoon ei lajinkaan osalta ole ajauduttu. 2016 ottelin olin Montreauxin EM-kisoissa ja 2017 tein jonkinlaisen maailmanennätyksen osallistumalla ensimmäisenä tyyppinä kymmeninsiin aikuisten maailmanmestaruuskilpailuihini. Tästä on kiittäminen Liittoa, joka kelpuutti minut kisoihin siitä huolimatta, että en ollut kiertänyt G-kisoissa näyttöjä jahtaamassa. No, kävin toki Presidents Cupissa Ateenassa ja voitinkin yhden turkkilaisen kaverin, mutta Sajjad Mardani nosti tien pystyyn toisella kierroksella, vaikka ottelu ihan ok sinällään olikin. Jonkinlaista kohtalon ivaa, että Mardani tuli vastaan myös MM-kisoissa toisella kierroksella yhden voitetun aussin jälkeen. MM:issä matsi oli vieläkin tasaisempi, muttei silti riittänyt. No, Mardani on osoittanut kykynsä, eikä näitäkään tappioita harmitella kannata. Saati hävetä.

Nyt kuitenkin alkaa ottelutuntuma hapertua, vaikka olen yrittänyt vaalia sitä. En “tehnyt parhaani”, mutta “yrittänyt” kuitenkin. Noin vuosi sitten olen viimeksi päässyt ottelemaan, kun voitin Tikkurilassa Pohjoismaiden mestaruuden kahden ottelun päätteeksi. Sen jälkeen olen voittanut yhden SM-kullan ja yhden PM-kullan, mutta suojia ei ole tarvinnut näiden vuoksi pukea, vaan mitalit on lyöty kouraan ottelematta, koska vastustajia ei ole ilmaantunut. Tämä on aidosti murheellista ja kertoo karua kieltään siitä, että vaikka globaalisti taekwondon taso on kasvanut valtavasti niin korkeus- kuin leveyssuunnassakin, niin Suomeen tai Pohjoismaihin tämä kehitys ei vielä ole rantautunut. En siis tarkoita, etteikö meilläkin olisi huipputason ottelijoita, on meillä. Mutta nämä ovat harvinaisia, perusmassasta räikeästi erottuvia yksilöitä. Sellaista laajaa perustasoa meillä ei vieläkään ole, että kaikissa painoluokista joutuisi SM-mitaleista, tai edes kullasta, aidosti kamppailemaan.

Taekwondourheilijat 2011 piti silmät aktiivisesti auki uusien treenitilojen löytämiseksi jo edellisen blogitekstin kirjoittamisen aikoihin 2016 alussa, mutta saman vuoden lopussa käynnistyi valtavasti aikaa ja vaivaa kuluttanut tapahtumaketju, kun Aro-Yhtymän tiloista käsin Autokeskuksen varaosavarastologistiikka hoitanut Hub Logistics ilmoitti siirtyvänsä uusiin tiloihin lentokentän kupeeseen ja Aro-Yhtymä julkaisi keskusvarastostaan vuokrailmoituksen. Soitto lähti välittömästi ja tästä käynnistyi loputtomalta tuntunut prosessi, jonka lopputuloksena reilu puolitoistavuotta myöhemmin toimin urheiluhallioperaattorina Aro-Yhtymän ja viiden alivuokralaisen välissä. Väliin mahtui lukematon määrä suunnitelmia, neuvotteluja moneen suuntaan, uusien asioiden opiskelua ja ihan raakaa rakennusduunia. Tästä asiasta riittää tarinaa useampaankin julkaisuun, joten säästetään aihe erilliskäsittelyä varten.

Perhekokokin kasvoi, kun kahden ihanan tyttären lisäksi elämääni sulostuttamaan syntyi toukokuussa 2018 pieni Hojomies jr. Vannon, että mitään tietoista synkronointia ei harrastettu, vaikka ystäväni ja hojokollegani Sampon esikoinen syntyi vain 20 tuntia omaa pienokaistani aiemmin. Tekemistä ei siis viime kesästä puuttunut. Vaan eipä ollut helppo kesä vaimollanikaan. Huolehtia nyt kahdesta huomionkipeästä ja keskenään riitelevästä ja yhdestä avuttomasta lapsesta käytännössä 24/7 miehen rakentaessa taekwondosalia. Suuri julkinen kiitos rakkaalle vaimolleni! Kulunut syksykin oli erittäin kiireinen hallin ja taekwondosalin asioiden oikeille urilleen saattamisen kanssa, mutta nyt on alkanut aavistuksen helpottaa ja tunneliin on alkanut tulvia tekemättömien asioiden lisäksi myös hieman valoa. 2019 tulee varmasti olemaan kiireinen, mutta nyt näyttää siltä, että myös Hojomiehelle voisi olla hieman aikaa. Aika tulee olemaan tuomarini. Jos tämä teksti on blogini tuorein vielä syksylläkin, olen ollut väärässä.

Ajatuksia urheilun eetoksista

Varoitus!
Seuraava teksti saattaa olla liian raskasta viihdekäyttöön nautittavaksi!

Taekwondosalillamme Konalassa harjoittelee suuri määrä nuoria urheilijoita, joiden edesottamuksia treeneissä ja kilpailuissa olen katsellut paitsi fyysisen tekemisen näkökulmasta, myös näiden nuorten ihmisten innostuksen, intohimon sekä voittoon ja tappioon suhtautumisen näkökulmasta. Oman seuran nuoria persoonia seuratessani on mieleeni aika ajoin noussut erilaisia epämuotoisia ja hieman jäsentymättömiä, mutta samaan teemaan kietoutuvia ajatuksia tämän urheilijan persoonan kehittymisen tai henkisen puolen – jos niin haluaa sanoa – ohjaamisesta. Asia ei ollut aktiivisesta mielessäni lähtiessäni eräänä iltana hiihtolenkille ja työntäessäni nappikuulokkeet korviini.

Tunnelmaan virittävän alkumusiikin jälkeen Jari Sarasvuo alkoi puhua minulle. Ensin lämmittelyksi pehmoisia joistain keväthippusista ja SAK:n mannasta, mutta Sarasvuon tarina lämpeni yhtä nopeasti kuin hiihtäjä Petikon vitosen alkunousuissa ja eteni itselleni merkitykselliseen aihepiiriin. 7.3.2016 Jari Sarasvuo puhui siis YLE Puheen ohjelmassaan [http://areena.yle.fi/1-3329073] urheilun eetoksesta. Tai oikeastaan eetoksista, joista hän kuvaili viisi arkkityyppiä.

Eetosmallit

  • Työn eetos
  • Menestyksen eetos
  • Virtuositeetin eetos
  • Hauskuuden eetos
  • Huolenpidon eetos

Nämä eivät toki olleet Sarasvuon omia ajatuskehitelmiä, eikä hän tietenkään näin väittänytkään. Katsoin lähteeksi kerrotun Kirsi Hämäläisen väitöskirjan [https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/18557] – Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa : eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa” – esipuheen, jossa näitä käsitteitä hieman avataan. (Itse tutkimukseen on ehdottomasti tutustuttava myöhemmin paremmalla ajalla.) En tunnistanut itseäni täysin mistään ja tunnistin itseni kaikista. Kuten elämässä yleensäkään, eivät tosielämän ilmentymät tässäkään kohtaa liene tarkkoja kuvauksia teoreettisista ideoistaan, vaan yhdistelmiä ja muunnelmia puoliväkivalloin lokeroiduista teoriamalleistaan.

En aio tässä ruotia subjektiivista kokemustani mallien osuvuudesta omaan eetokseeni, tai päin vastoin. Enkä edes mahdollisuuksista nuorten urheilijoiden eetoksen ohjaamiseen tai muokkaamiseen, jätetään tälle jälkimmäiselle aiheelle oma kirjoitus myöhemmäksi. Nyt ajattelin kirjoittaa muutaman oman ajatuksen eetosmallin rakenteesta. En pääsääntöisesti ole mustavalkoisesti ajattelevaa tyyppiä, ja tässäkin kohtaa olen taipuvainen ajattelemaan, ettei mikään eetoksista ole absoluuttisesti paras, kirkkain ja tavoiteltavin malli. Sataprosenttisesti minkä tahansa eetoksen mukaan kulkeva urheilija törmännee näkymättömään seinään ennen koko potentiaalinsa ulosmittausta. Voisiko sen sijaan ajatella optimin olevan jonkinlainen koktail näitä arkkieetoksia, vaikkapa oheisenlainen eetospiirakka?

eetospie

Optimaalinen eetosmalli, onko sellaista?

Millaisista palasista optimiurheilijan – jos sellaista nyt on olemassakaan – eetoksen sitten tulisi koostua, jos mikään valmiista malleista ei ole täysimääräisesti realisoituessaan täydellinen?

Työn eetokseen kuuluu ajatus työnteon ja kärsimyksen itseisarvosta. Menestyksellä ei ole merkitystä, jos sitä ei ole saavutettu tinkimättömällä ponnistelulla ja loputtomalla puurtamisella. Työn eetoksesta varmasti tarvitaan joitain osia. On päiviä, pidempiäkin jaksoja, joina harjoittelu ei tunnu mielekkäältä, tai ainakaan miellyttävältä ja hauskalta. Silloin ei ole pahitteeksi, jos työnteon eetos saa urheilijan vääntäytymään harjoituksiin, vaikka juuri sillä hetkellä ei tee mieli voittaa kilpailua tai näyttää kenellekään huikaisevia suorituksia. Kuitenkin puhtaana ilmentyessään työn eetos johtanee useammin sairastuvalle kuin palkintokorokkeelle. Pääkomponentiksi tästä ei siis ehkä ole?

Menestyksen eetos lienee kaikkein myrkyllisin täysimittaisesti elettynä. Tässä eetoksessa kaikki kumpuaa menestyksestä. Kaikki. Ihmisarvoa myöten. Jos vain voittamisella ja menestymisellä on merkitystä, on tällaisen ihmisen onnen hetket väistämättä turhan harvassa. Kokonaisuus jää onnettomaksi. Silti rippeitä tästäkin eetoksesta lienee mukana lähes kaikilla, jotka jonkinlaiseen kilpaurheiluun mukaan lähtevät. En ajattele näistä rippeistä suurta vaaraa olevan, kunhan ne eivät saa merkittävää jalansijaa ihmisen sisimmässä.

Virtuositeetin eetos on moraalisesti helppo ylevöittää ja nostaa jalustalle kannatettavimmaksi yksittäiseksi eetokseksi kilpaurheilun saralla. Kun ihmistä ajaa eteenpäin virtuositeetti, halu tehdä ylivertaisia suorituksia, ei urheilun keskiöön nouse harjoittelu eikä menestys, vaan suoritus. Tämä on lähtökohtana erinomainen. Tuolloin tällöin saattaa silti tämänkin eetoksen eteenpäin vievät voimat ehtyä, eikä pienistä avuista esimerkiksi puurtamisen tai menestymisen rintamilla ole haittaa.

Myös hauskuuden eetos kuulostaa lähtökohtaisesti kannatettavalta mallilta. Kun harjoittelu ja suorittaminen on hauskaa, seuraa siitä hyvin helposti määrällisesti ja laadullisesti tasokasta harjoittelua, joka taas johtaa menestykseen. Huipulla kilpailtaessa menestykseen tarvitaan hauskuuden lisäksi monesti viimeisen silauksen antava ikävältä tuntuva irvistysvaihe, joka ratkaisee lopulliset menestyjät. Jos hauskuuden eetoksen kaveriksi nousee hedonismi, eikä vaikkapa virtuositeetin tai menestyksen eetos, kääntyy voitto loppukirikamppailussa hyvin herkästi jollekulle muulle.

Huolenpidon eetos keskittyy yhteisöllisyyteen – toisistaan huolehtivassa ystäväpiirissä harjoittelemiseen ja kilpailemiseen. Tätä eetosta on eittämättä hyvä olla mukana myös yksilölajeissa, vaikka äkkipäätään ajatellen tämä varmastikin joukkuelajeissa korostuu. En parhaalla tahdollanikaan osaa nähdä vain ja ainoastaan tämän eetoksen ohjaamaa huippu-urheilijaa, vaikka lienee selvää, ettei reilu annos huolenpidon eetosta useinkaan pahitteeksi ole.

Eetospalikoiden suhteet ja vuorovaikutus

Urheilussa menestymisen vuokaavioon pitäisi mahduttaa järjetön määrä ytimessä ja taustalla vaikuttavua tekijöitä, mutta mitä näihin eetospalikoihin tulee, hahmottelin rakennetta seuraavasti. Kaiken pohjalla on harjoittelu (työn eetos), joka johtaa huikeaan suoritukseen (virtuositeetin eetos), joka johtaa menestykseen (menestyksen eetos). Tätä pinoa tukee sen laidoilta huolenpidon ja hauskuuden eetokset, jotka ikään kuin palauttavat pinon laidoilta putoamaan uhkaavan tekemisen takaisin menestykseen johtavaan pinomalliin. Tässä mallissa palikat voivat sitten olla eri kokoisia erilaisten persoonien mukaisesti.

eetosflow

Urheilun eetospalikkojen rakennemalli ja suhteet

 

Tällaista ajattelua tällä kertaa. Ensi kerralla jotain muuta. Palataan tähänkin aiheeseen taas myöhemmin. Mukavia kevättalven päiviä kaikille tänne asti lukeneille!

 

4865 gramman pokaali

Tämä on lyhyt tunnelmakuvaus valmistautumisestani ja matkastani olympiakarsintaturnaukseen Istanbuliin. Koska kyse on blogikirjoituksesta eikä novellista, jätän joukkueen muiden jäsenten otteluanalyysit, kisajärjestelyt ja muut aiheeseen liittyvät kirjoitukseni ulkopuolelle – minun tai jonkun muun mahdollisesti myöhemmin erikseen käsiteltäväksi.

 

13.1.2016. Valmiiksi pakatut laukut odottavat eteisessä seuraavan päivän lähtöä Istanbuliin taekwondon olympiakarsintoihin. Kesä ja syksy ovat olleet kompromissien ja resurssien optimoinnin aikaa. Kevään 2015 aikana olin ilmoittanut olympiavalmentajalle, että jollei ketään parempaa löydy, niin voinhan vielä kerran lähteä karsimaan, mutta aiemmanlaisiin panostuksiin minulla ei nyt, perheellisenä miehenä, olisi mahdollisuutta. Chelyabinskin MM-kilpailujen jälkeen toukokuussa Suomen Taekwondoliitto valitsi minut Suvi Mikkosen ja Jenna Partasen tavoin karsintajoukkueeseen, joka myöhemmin vielä täydentyi Toni Lahtisella. Alkoi harjoittelun tehostaminen ilman sanottavia resursseja. Olympiakomitean tai opetus- ja kulttuuriministeriön tukia en ole muutamaan vuoteen hakenut, ja tuskin olisin enää moisia saanutkaan, joten päivätöistä ei ollut varaa tinkiä. Omakotitalon terassi oli rakennettava luvatun mukaisesti syksyksi, ja urheiluseuran pyörittämisestä ja treenien ohjaamisestakaan ei voinut tyystin irtautua. Avovaimollekin oli yritettävä löytää vapaailtoja lapsenvahtihommista.

Omalla taekwondosalilla on erinomainen treenipaikka ja työnantajalla hyvä punttisali vapaassa käytössä. Kun vielä Kuorikosken Tero oli innokas treenaamaan kanssani meille molemmille soveltuvalla rytmillä, sain syksystä 2015 lopulta leivottua omasta mielestäni aika hyvän valmistautumispaketin tammikuun olympiakarsintoihin. Toki harjoitusmääräni olivat mitättömiä huippu-urheilun standardeilla, mutta pääsin kuitenkin suunnilleen kerran päivässä -treenitahtiin. Niin sujui syksy ja talvikin viimein saatiin. Olympiakarsinnat lähestyi. Torstaiaamu 14.1.2016 ei ehtinyt vielä kunnolla valkenemaan, kun puolisoni ilmoitti: “tänään taitaa alkaa tapahtua”. Aamupäivällä oli tarkoitus lähteä lentokentälle, mutta suunnitelmat muuttuvat. Nopea lennon vaihto seuraavalle päivälle, esikoinen päiväkotiin ja auton keula kohti Jorvin synnytysosastoa. Kookas tyttö syntyi ilman kivunlievitystä, mutta erinäisten komplikaatioiden johdosta äiti ei päässyt näkemään tytärtään synnytyshuoneesta lähdön jälkeen kuin vasta seuraavana aamuna, kun koko loppuperhe yhdessä pääsimme lastenpoliklinikalle uutta tulokasta katsomaan.

4865g

Tulokas nokitti isosiskonsa noterausta puolella kilolla

Jorvista singahdin kotiin ja matkani ajaksi esikoista hoitamaan tullut isäni heitti minut saman tien lentokentälle. Taekwondoliiton puheenjohtaja Iiro Suorela ja OK:n lajiryhmävastaava Pasi Sarkkinen olivat kirjautuneet samalle lennolle ennen minua ja buukanneet minulle paikan heidän riviltään. Samalla lennolla olivat tulossa myös Lainaston miehet Pihlava ja Rantalainen seurueineen kisoja seuraamaan. Lento sujui hyvin ja kisahotelli sijaitsi aivan lentokentän vieressä, joten saavuimme kuin saavuimmekin riittävän ajoissa ehtiäkseni harjoitushalliin Suomen joukkueen treenivuorolle. Kevyt potkiskelu ja nopea uusiin Daedon Gen2-panssareihin tutustuminen ennen venyttelyä, iltapala, pieni fysioterapeutin käsittely Rannan Juholta ja nukkumaan. Aamulla punnitukseen ja Jennan ja Tonin pelejä katsomaan. Valitettavasti loppupäivä jäi kisojen seuraamisen osalta vapaaksi molempien karsiuduttua jatkosta. Illalla vielä pieni venyttelytreeni ja kisoja edeltäville yöunille.

Aamulla verryttely sujui normaalisti, mutta jalat tuntuivat jostain syystä hieman hitailta, mutteivät erityisen väsyneiltä. Ensimmäinen ottelu oli Itävaltaa vastaan. Christoph Decker on kiertänyt kisoja pitkään, muttei ainakaan muistini mukaan ole osunut kohdalleni aiemmin turnauksissa, joskin voin olla väärässäkin. Taktiikka oli pelata varmaa puolustusta ja pitää vastustaja nollilla. Onnistui. Taktiikkaan kuului myös tehdä itse jokunen piste. Ei onnistunut. Nolla nolla komeili taululla vielä jatkoeränkin jälkeen, mutta onneksi tuomarit katsoivat minut aktiivisemmaksi ja voitto kirjattiin minulle. Objektiivinen en osaa olla, mutta uskon että se meni ihan oikein. Toiseen otteluun sain vastaani turnauksen ykkössijoitetun Iso-Britannian Mahama Chon, jonka kanssa olen joitain vuosia sitten treenaillut niin Helsingissä kuin Manchesterissakin. Samalla taktiikalla lähdin peliin, mutta taktiikka romuttui heti ottelun alkumetreillä, kun päästin kaverin 1-0 johtoon hölmöllä huolimattomuusvirheellä. Lyöntipisteellä Cho lisäsi johtoaan kahteen nollaan, ennen kuin sain pelin edellistä selvästi nopeammasta rytmistä paremmin kiinni. Paremmalla tuurilla peli olisi voinut kääntyä minullekin, huonommalla pisteet olla vielä surkeammat, mutta totuuden nimissä on todettava, että Cho oli tällä kertaa juuri sen verran parempi kuin loppupisteet kertoivat, 2-4. Seuraavalla kierroksella Cho murskasi Daedon laitteiston myötävaikutuksella hallitsevan olympiavoittajan Italian Carlo Molfettan pistein 11-3 ja lunasti voitollaan paikan finaaliin ja Rion olympiakisoihin. Finaalissa Cho voitti vielä Valkovenäjän tumman jätin, Arman Sillan, samoin pistein kuin minutkin, eli 4-2.

Takaa-ajoa 0-3-tilanteessa

Takaa-ajoa 0-3 tilanteessa

Vaikka paremmalleni hävisinkin, oli pettymys tuloksesta silti suuri. Oikeastaan suurempi kuin kuvittelin, sillä tällä kertaa en missään vaiheessa ollut ottanut minkäänlaisia paineita karsintojen läpäisystä. Onneksi Suvi veti taas mahtavasti ja raivasi tiensä monta kertaa rimaa hipoen Rioon. Lontoon karsinnoissa Suvi voitti kolme kertaa jatkoajalla, eikä tälläkään kertaa jännitystä puuttunut. Saksalaisvastustajalle jäi Musta Pekka, kun Suvi nappasi hänen kourastaan kisalipun puoli sekuntia ennen ratkaisevan ottelun loppua kaatuessaan tekemällään pääosumalla. Suomalaisen taekwondon onni on viimeiset olympiadit ollut Suvi, joka pitää lajia olympiajoukkueessa ja sitä kautta edes jossain määrin otsikoissa. Olen erittäin onnellinen Suvin ja suomalaisen taekwondon puolesta! Harvoin kuitenkin kokee niin ristiriitaisia fiiliksiä kuin olympiakarsinnoissa, joista joukkuekaveri pääsee läpi, mutta itse ei. Uskokaa minua, olen kokeillut tätä kolmesti. Vaikka joukkueena mennäänkin, kyse on yksilöurheilusta, eivätkä yksilön ja joukkueen tavoitteet kulje käsi kädessä. Tällä kertaa fiiliksiä hämmentämässä oli vielä kolme vuorokautta ennen pelipäivää syntynyt lapsi ja vajaan vuorokauden ikäisen lapsen luota kisareissuun lähtö. Melkoinen vuoristorata.

Edited 22.1.2016: 2015 MM-kisat oli Chelyabinskissä, ei Kazanissa, kuten epähuomiossa ensin kirjoitin.

Erään taekwondoseuran alku

Hyvää alkanutta vuotta 2016 kaikille blogiini eksyneille!

Päättynyt vuosi 2015 nosti Taekwondourheilijat 2011 ry:n Suomen suurimmaksi taekwondoseuraksi lisenssiharrastajamäärällä mitattuna. Haluan tämän innoittamana kerrata miten tähän on tultu. Tämä ei ole historiikki eikä edes kovin kattava leikkaus TU11:n alkuajoista, vaan pienen pieni valon sohaisu Taekwondourheilijoiden perustamisen alkuhämäriin.

Kesällä 2011 harjoittelimme Kostiaisen Juhon kanssa Helsingin Taekwondo-Seuran (HTKD) tiloissa Sörnäisten Rantatiellä tavoitteena saada paikka Lontoon olympiakisoihin. Pajulammen Sampo koordinoi Taekwondoliiton projektia kohti olympiakarsintoja, joihin oli valittu Juhon ja minun lisäksi Mikkosen Suvi ja Savagen Saina. HTKD:lle oli ilmaantunut positiivinen ongelma – harjoittelijoita oli enemmän kuin treenivuoroille mahtui – ja tämän vuoksi Liiton otteluvuorot haluttiin HTKD:n omaan käyttöön. Tilanne oli hankala. Kesken kiivaimman treenijakson saimme kuulla, että syksyllä meillä ei enää olisi treenipaikkaa.

Olympiadia aiemmin – Ateenan ja Pekingin välissä – olimme Sampon kanssa käyneet katselemassa sopivia treenitiloja eri puolilta Helsinkiä ja vähällä oli, ettemme perustaneet taekwondosalia jo tuolloin. Valion omistamassa kiinteistössä Pitäjänmäellä olisi ollut kohtalaiset tilat tarkoitukseen, mutta rakennukselle oli jo lyöty purkutuomio, ainoastaan ajankohtaa ei tiedetty. Siksipä vuokrasopimus olisi pitänyt tehdä vuodeksi kerrallaan, ja tähän emme halunneet lähteä. Kyseinen talo seisoo edelleen purkamatta paikoillaan, suoraan nykyistä työpaikkaani vastapäätä, mutta jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä, ettemme tuolloin konkretisoineet suunnitelmaamme omasta taekwondosalista.

Treenisalin takaosasta ovelle päin

TU11:n taekwondosali oli aiemmin Aino Active -nimisen firman toimitilaa.

Takaisin kesään 2011. HTKD:n ilmoitettua salivuorojen loppumisesta aloimme kartoittaa vaihtoehtoja olympiaprojektin treenipaikoiksi. Menneinä vuosina tutuksi tullut Töölön Kisahalli ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta toimi jonkinlaisena turvaverkkona ja varasuunnitelmana, jottei ihan mihin tahansa vaihtoehtoon tarvitsisi hätäpäissään tarttua. Samalla kävimme Sampon kanssa keskustelun, olisiko nyt aika toteuttaa jo pitkän kytenyt ajatus omasta salista. Juho oli kanssani samassa veneessä ja innostui ajatuksesta pyörittää omaa salia. Saisimme itsellemme juuri ne treenivuorot, jotka haluaisimme. Totuus paljastui kyllä myöhemmin, mutta naivisti uskoimme näin. Selvää oli, että tarvitsisimme lisää kovatasoisia ohjaajia seuratoiminnan käynnistämiseen olympiaprojektin tässä vaiheessa. Kysyimme Sörkassa kanssamme jo muutaman vuoden aktiivisesti harjoitelleen Petteri Kauppisen ajatuksia oman seuran pyörittämisestä ja Petteri oli asiasta heti innostunut.

Jollain kisareissulla olin jo paljon aiemmin jutellut seuratoiminnan pyörittämisestä Riihimäen Taekwondossa vaikuttaneen Juho  Rannan kanssa ja tiesin, että Juholla oli paitsi ambitioita seuratoiminnan kehittämiseen, myös hyviä ajatuksia aiheesta. Kaiken lisäksi Juho oli juuri valmistumassa fysioterapeutiksi, joten koulutuskin tukisi ajatustamme urheilulähtöisestä seurasta hienosti. Siispä kysymään Juhoa mukaan uuteen seuraan. Juhon innostuttua perustava ryhmä oli koossa: Sampo, Petteri, kaksi Juhoa ja allekirjoittanut.

Seurasi paljon palavereja, maileja ja puheluita. Toiminta-ajatus selkeytyi ja mahdollisia toimipaikkoja kartoitettiin. Suunnitelun ollessa jo hyvässä vauhdissa otti HTKD:n nokkamies Henri Nordenswan yhteyttä ja porukalla palaveerattiin mm. mahdollisuudesta ottaa uuden seuran perustamisen sijaan iso askel HTKD:n kehittämisessä. Houkutteleva ajatus oli sekin ja Henkalla oli aiheesta jotain mielenkiintoisia ajatuksia. Omat suunnittelumoottorimme olivat kuitenkin jo tottuneet ajatukseen omasta salista ja siksi päätimme kaikesta huolimatta perustaa oman salin Konalaan, paikalle, jonka vaihtoehdoista arvioimme kokonaisudessaan parhaaksi sijainniksi. Sanottakoon, että kävimme “tosi tarkoituksella” katsomassa saleja myös mm. Lauttasaaressa ja Helsingin keskustan alueella.

TU11:n salitila ennen muutostöitä

TU11:n salitila ennen muutostöitä

Taekwondourheilijat 2011 ry:n perustamisilmoitus jätettiin elokuussa 2011. Vuokrasopimus solmittiin ilman ensimmäistäkään maksavaa asiakasta ja toiminnan käynnistämiseksi välttämätön remontti tehtiin oman porukan talkoilla, nikkaroinnin välissä treenaillen ja hullun lailla mainoksia jakaen. Toiminta saatiin käyntiin ja harrastajia alkoi virrata sisään. Melko nopeasti alkoi onneksemme näyttää siltä, ettei perustajien lompakolle tarvitsisi talven aikana mennä perustamispottiin laittamaamme summaa enempää. Kesä tosin arvattiin hiljaiseksi ja jokunen viikko lomaakin olisi mukava pitää, joten kesästä selviytyminen oli kysymysmerkki. Kesään mennessä meillä oli kuitenkin jo toista sataa harrastajaa ja kesästä selvittiin, vaikka kassan pohja alkoikin loppukesästä uhkaavasti vilkkua.

Toiminnalliset tavoitteet laitoimme hommaa aloittaessamme korkealle: TU11 haluaa olla Suomen suurin ja menestyvin taekwondoseura. Vuonna 2021 pitäisi olla tuhat harrastajaa, viisi toimipistettä ja 5-10 palkattua valmentajaa. Rajuja lukuja.

Vajaan kolmen toimintavuoden jälkeen vuoden 2014 kesäkuussa (2.6.2014) komeilimme Suomen Taekwondoliiton lisenssitilaston kärjessä, mutta kärkisijamme ei vielä 2014 kantanut aivan vuoden loppuun saakka. Nyt päättyneenä vuonna 2015 “taistelu” suurimman seuran tittelistä oli kova, ja tällä kertaa vuoden lopussa suurimpana seisoi Taekwondourheilijat 2011 ry 175 lisenssiharrastajalla. Toimintamallimme poikkeaa hieman normaalista “vuosimaksusysteemistä” ja siksi tarkkaa harastajamäärää on hankala sanoa, mutta vuonna 2015 TU11:llä on vuoden jokaisena päivänä ollut keskimäärin 200 aktiivista harrastussopimusta. Vuositasolla tämä tarkoittanee jotain 250-300 aktiiviharrastajan porukkaa.

Toimipisteiden lisääntymistä hidastaa ennen muuta henkilöresurssien kapeus, mutta pääsalin toimintaa on tällä hetkellä myös Espoossa Tapiolan alueella ja Kalajärvellä. Palkattuja henkilöitä tarvitaan niin ikään reilusti lisää, jos haluamme olla tavoitteessamme vuonna 2021. Tällä hetkellä palkattuja työntekijöitä on vain yksi, Pauli Raivio, joka tosin tehokkuutensa vuoksi voitaisiin tilastoida kahdeksikin työntekijäksi. Toivottavasti emme kuitenkaan joudu turvautumaan tähän tilastointitapaan tavoitteisiin päästäksemme.

Taekwondoliiton lisenssimärät 2015 lopussa

Taekwondoliiton lisenssimärät 2015 lopussa

Maallikolle todennäköisesti yllättäen Suomen toiseksi suurin taekwondoseura löytyy Eurasta! Tässä kohtaa hatun nosto Pohjosen Erikille, joka perusti Yong-seuransa niin ikään vuonna 2011 ja on saanut toimintansa sekä harrastajien määrä- että laatumittareilla timantin kovaan kuntoon. Jos suhteutetaan seuran koko ympäröivään väestöpohjaan, on Erikin ja kumppaneiden suoritus ilmiömäisen kova.

Kaiken kaikkiaan Taekwondoliiton viiden suurimman jäsenseuran harrastajat muodostavat 39,4% Liiton kaikista lisenssiharrastajista ja kymmennen suurimman seuran osuus nousee yli 57 prosentin. Kaikkiaan lisenssiharrastajia on 59 eri taekwondoseuralla. En tiedä onko jakauma tyypillinen läpi lajiliittojen, mutta minulle se kertoo siitä, ettei lisensin hyötyjä jostain syystä koeta hintansa arvoiseksi. Lisenssejä siksi hankita, jollei oma seura moiseen tavalla tai toisella painosta.

Seuran pyörittäminen on rankkaa mutta palkitsevaa puuhaa. Monta asiaa olisin itse ja olisimme seurana halunneet tehdä paremmin, mutta ajan tai muiden resurssien puutteessa on jouduttu tyytymään kompromisseihin. Monta asiaa on kaiketi silti mennyt oikeinkin, ja vuoteen 2015 voi kokonaisuutena olla tyytyväinen. Aktivista vuotta 2016 oman ja muiden seurojen harrastajille ja seuratoimijoille!

Salikilvoittelu

Taekwondourheilijoiden vuosi 2015 huipentui normaaleihin joka kuukautisiin salikisoihin. Onhan salilla vielä välipäivinä erikoispotkuteemainen leiritys, mutta nyt ajattelin kirjoittaa hieman kilpailusta ja kilvoittelusta osana normaalia harrastustoimintaa. Osa ajatuksista saattaa kantaa yli lajirajojen muihinkin harrastuksiin, vaikka peilaankin nyt ajatuksiani kuluneen vuoden aikana käytyihin Taekwondourheilijoiden salikisoihin. Ja oikeastaan tarkemmin vielä ottelusalikisoihin, sillä liikesarjakisoja olemme järjestäneet salillamme vähemmässä määrin. Tätä epäkohtaa voisimme pyrkiä vuoden 2016 aikana hieman korjaamaan. Salikisat ovat siis – niille joille konsepti ei ole tuttu – treenisaliolosuhteissa järjestettävä tapahtuma, jossa kilpaillaan tuomarien valvonnassa oleellisilta osin virallisiin otteluihin verrattavissa olevia otteluja, kuitenkin niin, että vastukset ja tarvittavat erityissäännöt, kuten kontaktin kovuus jne., ovat sovittavissa erikseen. Salikisa onkin lähtökohtaisesti oiva paikka testailla opittuja taitoja ja pienimpien otteluissa meno onkin yleensä melko ennakkoluulotonta. On hienoa nähdä kuinka juniorit hyörivät ja pyörivät ottelualueella raajojen huiskiessa enemmän tai vähemmän tarkasti kohti vastustajaa.

junnuottelijoita salilla

Nuoria taekwondo-ottelijoita salilla

Lasten luontaiset ominaisuudet sekä harjoituksissa opitut ja omaksutut asiat ilmenevät moninaisin tavoin ja ottelutyylien kirjo on laaja. Osalla on vielä pitkä matka kuljettavana, kun taas osalla otteluajatus on etäisyyksien ja rytmityksen osalta jo hyvällä tasolla. Yksi silmiinpistävä asia kuitenkin yhdistää valtaosaa pienimmistä ottelijan aluista, nimittäin pääkontaktittoman ottelumallin mukanaan tuoma etukenoinen vartalon suojaus, joka kyllä palvelee keskivartalopuolustusta ja antaa hyvät eväät pärjätä juniorisarjoissa, joissa taekwondolle olennainen pääkontakti on kielletty. Tällaisen ottelumallin omaksuminen on kuitenkin karhunpalvelus kehitykselle ja myöhemmälle menestykselle, kun pääkontakti tulee kadetti-iässä mukaan otteluihin. Tämä seikka on syytä huomioida myös opetuksessa. Ei kannattane tähdätä pikavoittoihin lasten sarjoissa, vaan rakentaa kunnollista pohjaa aikuisiän menestykselle niitä urheilijan alkuja varten, joiden innostus kantaa läpi treenivuosien aikuisten sarjoihin. Kapeapohjainen pyramidi nousee nopeasti huippukorkeuteensa, mutta lopulta ajan kuluessa kärsivällisesti leveälle pohjalle rakennettu pyramidi nousee ohi myös korkeudessa. Taekwondojunioreillemme tulee rakentaa riittävän leveäpohjainen osaamispyramidi, jotta pohjan kapeus ei muodostu korkeammalle kehittymisen esteeksi myöhemmällä iällä. Tämän ajatuksen uskoisin kantavan muidenkin liikuntaharrastusten junioritoiminnassa.

Lapsia ei ole ilman vanhempia ja ilman vanhempien kiinnostusta ja innostusta lapset eivät harrasta. Tässä eivät taekwondolapset ole poikkeus. Aktiivisten lasten taustalta löytyy yleensä aina aktiviset vanhemmat, jotka käyttävät suuria määriä omaa aikaansa lastensa harrastuksen eteen. Kiitos kaikille vanhemmille siitä! Aikuisten rohkaisu ja kannustus on välttämätöntä kaikissa lasten harrastuksissa, ja erityisen tärkeää se on taekwondon kaltaisessa kontaktilajissa, jossa lapsen mieltä saattaa painaa normaalin kisailujännityksen lisäksi myös fyysisen kivun pelko. Tällöin on tärkeää luoda kisailusta lapselle mahdollisimman miellyttävä ja turvallinen tapahtuma kannustamalla ja tukemalla lasta ehdottomasti ja ilman että lapsen suorituspaineita lisää vielä tarve lunastaa omien vanhempien hyväksyntä suoriutumalla ottelusta riittävällä vaatimustasolla. Kannustankin tässä kohtaa kaikkia vanhempia heittämään ylimääräisen kritiikin katuojaan jo hyvissä ajoin ennen treenisalille saapumista – taekwondosalilla tärkeintä on, että lapsilla on hauskaa samalla kun he kehittyvät sosiaalisesti, lajitaidollisesti ja fyysisesti vertaistensa seurassa.

Teemu potkaisee ylös

Yläpotkut ovat oleellinen osa lajia

Taekwondourheilijoiden salikisoissa kisailevat myös aikuiset. Konseptimme on jo pitkään ollut, että lapset kilvoittelevat pari tuntia kello viidestä kello seitsemään, jonka jälkeen maton valtaavat aikuiset. Kuluneen vuoden aikana on ollut hienoa huomata myös aikuisten innokkuus kokeilla taitojaan kilpailun muodossa. Seuran kantava ajatus on alusta pitäen ollut harjoitella ja opettaa lajia urheilulajin näkökulmasta. Se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi osallistua myös kilpailuihin, vaan että opetuksen painopisteenä on edistää harrastajien lajiosaamista ennen kaikkea niillä osa-alueilla, joissa lajissamme kilpaillaan. Monissa lajeissahan tämä on itsestäänselvyys. Harrastajauimarit tai -yleisurheilijat harjoittelevat ja tekevät tismalleen samoja asioita kuin lajeja tosissaan kilpailumielessä harrastavat urheilijatkin. Kokemukseni mukaan tämä ei kuitenkaan taekwondossa ole kovinkaan yleinen lähtökohta. Usein harjoitusten painopiste on asioissa, joissa lajissamme ei kilpailla – vähän kuin jos uimatreeneissä uitaisiin pääsääntöisesti varvasuintia ja kissaa, tai YU-kouluissa pääpaino olisi käsilläkävelyssä ja agilityradoissa. Viimeisimmissä salikisoissa aikuisia ei lukumääräisesti ollut paljoa, mutta pitkin vuotta on ollut hienoa nähdä mukana runsaasti lajin aikuisiällä aloittaneita harrastajia, joiden lajillisena päämäränä ei varmastikaan ole urheilu-uran luominen,mutta jotka ovat silti innolla mukana kilvoittelemassa ja testaamassa oppimaansa lajille tyypillisessä kilpailumuodossa. Juuri tästä taekwondourheilijoiden tausta-ajatuksessa on kyse.

Salikisat jatkuvat totuttuun malliin myös vuonna 2016. Pyrimme säilyttämään totutunlaisen säännöllisen rytmin ja, kuten jo tekstin alussa lupailin, järjestämään salikisoja myös liikesarjojen osalta. Toivotan kaikki tervetulleiksi ja ennen muuta toivon näkeväni runsaasti niitä aikuisharrastajia kokemassa otteluendorfiinien luomaa tunnelmaa, jotka eivät vielä toden teolla ole kilvoittelun makuun päässeet.

Teiden reunalta

Olympiakarsinta lähestyy kuin Corolla suojatietä – kovaa vauhtia. (Käyttäkäähän jalankulkijat heijastinta tällä valot imevällä pimeällä!) Kuten avauskirjoituksessani kerroin, eivät harjoitusmääräni ole tällä olympiadilla olleet entisenlaisia. Parhaani olen tehnyt kunnossa pysyäkseni perheen ja töiden asettamissa reunaehdoissa. Paradoksaalista kyllä, myös taekwondo on syönyt ison osan treeniajastani. Harjoitukset kun eivät pyöri täysin itsekseen seuramme saleilla ja jonkun pitää hoitaa myös hallinnollisia asioita. Hieman rikkonaisen päivittäisharjoittelun vuoksi on hienoa päästä välillä treenaamaan niin kuin urheilijan kuuluu, muutaman kerran päivässä ja ilman jatkuvaa painetta siitä, mitä kaikkea muuta tänään pitäisi saada tehdyksi.

Hojomies Teneriffan harjoitusleirillä

Pieni mutta tehokas treeniryhmä oli täsmävalittu niin, että kaikilla oli hyvät harjoitusparit

Tästä syystä olinkin pari viikoa sitten harjoitusleirillä Teneriffalla. Leiripaikan kuultuaan moni on puolileikillään pitänyt treenejä lähinnä tekosyynä matkalle, mutta oikeastaan olen itsekin yllättynyt, miten hyvät treeniolosuhteet Etelä-Teneriffalla olikaan. Suomen olympiavalmentaja Jesus Ramal oli yhdessä Suvi Mikkosen kanssa järjestänyt treenipaikat ja majoitukset niin, että homma toimi hienosti, vaikka aikataulullisesti mentiinkin melko tyypillisesti päivä, jopa treeni kerrallaan. Treenisaliksi olimme saaneet paikallisen kylpylähotellin pilatessalin, joka ajoi asiansa varsin mainiosti. Valtaosa salin valoista tosin oli rikki eikä sparraamaan mahtunut kuin yksi tai kaksi paria kerrallaan, mutta pienen ja tarkkanäköisen treeniryhmämme kanssa näistä ei muodostunut isoa ongelmaa. Suvilla on hyviä sparrikavereita Espanjassa vaikka millä mitalla ja Teneriffallakin oli mukana vakiosparri, Rosa Rodriquez. Karsintajoukkueemme toinen naisedustaja, valmennettavani Jenna Partanen, sai skotlantilaisesta Carla Sumerhillistä hyvän treenivastuksen. Itse onnistuin puhumaan vanhan ystäväni ja kilpakumppanini Zakaria Asidahin treenikaverikseni leirin alkupuoliskolle. Zakaria lopetti uransa virallisesti Meksikon MM-kisoihin 2013, mutta valmentaa ja treenaa itse edelleen siitä määrin, että on riittävän kovassa kunnossa treenivastustajaksi.

Treenisisältö leirillä oli melko yksinkertainen, uusia sähköpanssarille soveltuvia tekniikoita ja niiden toteutusmalleja ajettiin sisään. Lukumäärällisesti toistettiin paljon. Uskoakseni tein leiriviikon aikana enemmän osumia sähköpanssariin kuin koko aiemman alkuvuoden aikana yhteensä. Tämä tietysti kielii myös siitä, että koti-Suomessa sähköpanssariin läiskytellään melko harvakseltaan ja pääosa treeneistä vedetään perinteisiin sähköttömiin rintapanssareihin. Asiassa on puolensa ja puolensa. Toimiessaan sähköpanssarit ovat melko yksinkertaiset operoida, mutta sille toiselle päälle sattuessaan menee lähes koko treeniaika helposti lähettimien, vastaanotinten ja ohjelmiston uudelleenkäynnistelyyn, sekä yllättävän innovatiivisten kirosanayhdistelmien luettelemiseen. Käytän aiheeseen kokonaisen blogikirjoituksen toiste. Teneriffalla käyttämämme latteisto toimi kuitenkin hyvin, eikä isoja ongelmia ollut. Kun Zackie leirin puolessa välissä joutui lähtemään Tanskaan takaisin töihin, sain treenata vielä samoja asioita paikallisen atleetin (entinen Espanjan mestari alemmasta painoluokasta) kanssa. Myös Jesus joutui pistämään niin sanotusti “kroppaa likoon”, jotta sain kaikki suunnitellut treenit tehtyä.

Taekwondon olympiakarsintaoukkue 2016 Las Vistasin rannalla oheistreenissä

Oheistreeninä ohjattu beach volley on yllättävän tehokasta. Suvin tyylinäyte vastaanotossa.

Itselleni leiri oli monella tavalla tärkeä. Ensinnäkin sain tehdä asioita niin että palaute tuli koko ajan kahta kanavaa pitkin. Jesus ilmoitti tapansa mukaan näkemyksensä suorituksen teknisestä onnistumisesta lähes samalla väsymättömyydellä kuin millä salin kulmaan parkeerannut tietokone antoi piippauksensa pisteen arvoisesti onnistuneen suorituksen merkiksi, tai vaikeni lahjomattomasti, jos osuma ei ollut sensoriliivin mieleen. Toiseksi oli tärkeää olla viikon verran tiiviissä tekemisessä Jesuksen ja muun joukkueen kanssa. Monia hyviä keskusteluja käytiin, joita ilman ottelualueelle marssiminen tammikuussa Turkissa olisi huomattavasti hankalampaa.

Kolmanneksi leiri oli tärkeä myös siksi, että sain leirin lomassa viettää myös lomahetkiä  matkalla mukana olleen perheeni kanssa, eikä heidän toisaalta tarvinnut viettää yksinhuoltajaperheen raskasta arkea kotona, isin ollessa maailmalla.

 

Knoppina vielä, että tarkkana noiden lippujen kanssa…

Teneriffan lippu

Teneriffan lippu

Skotlannin lippu

Skotlannin lippu

Alkuräjähdys

 

Tästä se lähtee, ensimmäinen blogitekstini ikinä. Nettisivuille on toki tullut kirjoiteltua 90-luvun puolesta välistä asti, jolloin Pajulammen Sampon kanssa tehtiin Kokemäen Taekwondo ry:lle seuran ensimmäiset nettisivut. Samoihin aikoihin otin ensi askeleita urheilijana, vaikka taekwondon olinkin aloittanut jo viitisen vuotta aiemmin. Tuosta hetkestä tähän päivään olisi ollut aikaa lopettaa niin Internet-kirjoittelu kuin urheilukin, vaan innostus molempiin on säilynyt entisenlaisena, joten molempia olen jatkanut.

Internetillä ja taekwondolla onkin paljon yhteistä. Molempien alku voidaan perustellusti ajoittaa 1960-luvulle, jolloin taekwondo sai nimensä ja ARPANET:iä alettiin suunnitella. Molemmat ottivat kukon askeleen eteenpäin 90-luvun alkupuolella. Vuonna 1993 Mosaic ja seuraavana vuonna Netscape julkaisivat graafiset www-selaimet ja Internet alkoi toden teolla levitä. Syyskuussa 1994 kansainvälinen olympiakomitea hyväksyi taekwondon olympialaisten viralliseksi lajiksi, ja tässä kohtaa taas taekwondon kansainvälistyminen, yleistyminen ja urheilullistuminen sai merkittävää lisävauhtia. Graafisen Internetin esittelyn jälkeen niin netissä kuin taekwondossakin on tapahtunut suuria mullistuksia: nettiin on tullut kaupankäyntiä, pelaamista ja sosiaalista mediaa – taekwondokilpailussa on ottelualueet, -varusteet ja pisteenlasku muutettu moneen otteeseen. Taekwondon muutoksista omasta näkökulmastani voin kirjoittaa erillisen kirjoituksen, mutta tässä kohtaa riittää havainto siitä, että sekä netissä että taekwondossa on opeteltava jatkuvasti uutta, mikäli haluaa pysyä kehityksen kyydissä.

Taekwondon kantapääsukka

Nykytaekwondossa elektroniikka hoitaa pistelaskun. Yhtenä uusimmista varusteista kantapäähän on tullut sensorisukka (joko tällainen erillinen tai varsinaiseen sukkaan integroitu), jollaista tänään parsin kokoon.

Tässä sitä siis ollaan, opettelemassa blogikirjoittelua ja uusimpia taekwondotemppuja. Molemmista saan iloa pelkästä opettelemisesta, mutta toki molemmissa haluaisi myös menestyä. Netissä menestyminen tarkoittaa minulle sitä että onnistun nettitoimillani antamaan edes pientä hyötyä ja näkyvyyttä mm. omalle seuralleni TU11:lle ja yhteistyökumppaneilleni kuten Lainastolle ja Trexetille. Urheilussa menestyminen on helpommin mitattavissa, joskin myös urheilumenestys on mielestäni suhteutettava kulloiseenkin panostukseen.

Suomen Taekwondoliitto valitsi minut olympiakarsintajoukkueeseen ja valmistaudun nyt taistelemaan olympiapaikasta Rion ensi kesän kisoihin. Kun IOC vuonna 1994 teki ainakin minun maailmani mullistaneen päätöksen taekwondon hyväksymisestä olympiakisoihin, ei seuraavissa Atlantan kisoissa 1996 nähty taekwondoa enää näytöslajina, muttei vielä myöskään virallisena lajina. Ensimmäisen kerran taekwondo esiintyi olympialaisissa virallisena lajina Sydneyssä vuonna 2000. Olin karsimassa kisoihin jo tuolloin ja siitä lähtien joka kerralla olen ollut mukana Suomen karsintajoukkueessa. Ensimmäisellä kerralla mahdollisuus tuli hieman yllättäen, kun Porin Taekwondon Marko Pokka päätti panostaa työuraansa ja jätti itseoikeutetusti ansaitsemansa karsintapaikan käyttämättä. Tuolloin hävisin olympiapaikan napanneelle Marcus Thorenille muistaakseni lukemin 11-12. Harmitti. Seuraavalla kerralla sain paikan Euroopan karsinnoista ja olin mukana Ateenan Olympialaisissa. Kaksiin seuraaviin Olympialaisiin yritin täysillä, valmistauduin resursseihen nähden parhaalla mahdollisella tavalla, mutta petyin. Nyt olen perheellinen, kiinteästi työelämässä, ja minulla on taekwondonkin puitteissa vastuuta muistakin kuin itsestäni. Treenimääräni ovat noin puolittuneet kovimman panostuksen vuosista, mutta lähden silti karsintoihin hyvällä mielellä. Kenellekään ei tarvitse todistaa mitään, eikä maailma romahda, vaikkei ovi kisoihin aukeaisikaan. Kukaties juuri tämä muodostuu karsinnoissa ratkaisevaksi seikaksi.