Urheiluvalmennuksen keittiöpsykologiaa

Viime vuoden loppupuolella nousi kohu Helsingfors Skridskoklubbin (HSK) valmentajaan kohdistuneen epäeettisen käytöksen tutkinnan ja sitä seuranneen vuoden toimitsijakiellon johdosta. Valmentaja oli syytteiden mukaan käyttänyt valmennuksensa ”tukena” mm. haukkumisringiksi nimettyä menetelmää, jossa huonon suorituksen tehnyttä tai muuten joukkueen heikoksi lenkiksi tunnistettua urheilijaa pilkattiin ja solvattiin muun joukkueen toimesta, kunnes tämä murtui itkuun.

Kuten ajassamme on tapana, syntyi — etupäässä sosiaalisessa mediassa — kuohuntaa, jonka seuraaminen sai minut ensin hämmentymään ja sitten huolestumaan. Lopulta kirjoitin tämän tekstin lähinnä jäsennelläkseni asiat päässäni ja samalla testatakseni, vakuutanko itseänikään omilla ajatuksillani. Urheiluseurassani (Taekwondourheilijat 2011, Helsinki) urheilee merkittävä määrä eritasoisia urheilijoita aivan aloittelevista taekwondo-kilpailijoista kansainvälistä kärkeä hätyytteleviin aikuisiin, ja aihe on itselleni henkilökohtaisesti erittäin merkityksellinen.

Aluksi lausun selväksi, että syytteissä kuvatun kaltainen toiminta ei mielestäni ole ok urheilussa sen enempää kuin inhimillisen elämän muillakaan alueilla. Tämän kaltaisen valmennuskäytöksen sopimattomuus ei kuitenkaan ole kirjoituksen aihe. Varsinainen aihe kumpuaa siitä premissistä, joka yllättävän monessa some- tai kahvipöytäkeskustelussa sen enempää kyseenalaistamatta keskustelun pohjaksi otetaan. Monesti keskustelu tuntuu pyörivän sen arvovalinnan ympärillä, tahdommeko urheilumenestystä niin kovasti, että olemme valmiita katsomaan läpi sormien tai jopa tukemaan ihmistä huonosti kohtelevan valmennustyylin. Tyylin, jonka huippumenestys vaatii.

Tässä kohtaa turhan moni keskustelija nielee syötin koukkuineen. Moni on valmis hiljaisesti myöntämään, että huonokäytöksinen ja tylyttävän ankara valmennustapa on menestyksen edellytys, Onneksi sieltä täältä nousee myös lohdullisia puheenvuoroja sen puolesta, että ei moinen valmennustapa menestyksen välttämätön edellytys oikeastaan ole. Vielä tätäkin harvemmassa ovat puheenvuorot, jotka kokonaan kyseenalaistavat ihmistä polkevan valmennustyylin ansiot menestyksen taustatekijänä. Minä väitän, että huippumenestys on mahdollista ihmisarvoa lyttäävästä valmennuksesta huolimatta, ei sen ansiosta. Käsitykseni mukaan ehdoton valtaosa nykypäivän urheiluvalmentajista onkin jo omaksunut valmennusnäkemyksen, jossa positiiviset tunteet johtavat positiivisiin tuloksiin, mutta aina siellä täällä entisaikojen ihmisten henkisestä hyvinvoinnista piittaamaton valmennustyyli yhä nostaa päätään.

Positiivinen valmennus
Positiivinen valmennus tuo parempia tuloksia

Miksi tällaista henkisestä väkivallasta ammentavaa valmennustyyliä sitten yhä siellä täällä käytetään? Nähdäkseni tätä voi jossain määrin validisti perustella ainoastaan sillä, että tyyli seuloo melko nopeasti esiin ne urheilijat, jotka ovat valmiita sietämään lähes mitä tahansa menestyksen eteen. Jos jaetaan koko populaatio kahtia ainoastaan tällä kriteerillä, lienee toki todennäköistä, että suurempi osuus henkistä väkivaltaa sietävästä joukosta omaa huippu-urheilumenestykseen tarvittavaa periksiantamattomuutta kuin tämän joukon komplementista. Näin seulomalla uhrataan kuitenkin todella iso joukko potentiaalisia menestyjiä, jotka joko eivät kestä tai eivät halua kestää jatkuvaa pilkan ja pelon ilmapiiriä päivittäisharjoitteluympäristössään, vaikka henkinen kantti riittäisi hyvinkin huippusuorituksiin kilpailutilanteissa. Vaikka tällaisten urheilijoiden suhteellinen esiintymistiheys edellä mainitussa osajoukossa ei olisikaan niin suuri kuin kaiken sietävien urheilijoiden osajoukossa, on tällaisia urheilijoita silti lukumäärällisesti todella paljon. Olisi toisaalta täysin mahdollista myös väittää, että suurempaa henkistä kanttia vaatii nousta tällaista valmennustyyliä vastaan, kuin sietää sitä. Olisi esimerkiksi mielenkiintoista nähdä tutkimus valmentajaa tai joukkuetta negatiivisen valmennusilmapiirin vuoksi vaihtaneiden urheilijoiden menestyksestä myöhemmin urallaan.

Ihmisarvosta juurikaan piittaamaton valmennustyyli voi hyvinkinkin tuottaa näennäisen hyvää tulosta suurissa ja väkirikkaissa maissa, eli silloin, kun halutaan nopeasti seuloa suuresta määrästä potentiaalisia urheilijoita pienempi joukko potentiaalisia menestyjiä. Tämä seulottu joukko laittaa kaiken peliin ja todennäköisesti keskimäärin menestyykin ainakin kohtuullisella tasolla. Jos joku putoaa ryhmästä, tilalle on helppo nostaa uusi ehdokas suuresta perusjoukosta. Suurelle yleisölle tilanne on kuin oppikirjaesimerkki selviytymisharhasta (survival bias): ajatellaan, että valmennustyyli tuottaa keskimäärin aika hyvää tulosta, vaikka tilastoihin pääsevät vain seulan läpäisseet urheilijat ja huomioimatta jäävät kaikki matkan varrelle syystä tai toisesta jääneet, joita tyyli jättää jälkeensä erittäin paljon. Sopiva analogia valmennustyylin tehokkuudelle voisi olla sähköpostihuijaukset, jotka eivät ole lähetettyjen huijausyritysten määrään suhteutettuna erityisen tehokkaita, mutta koska niillä pystytään seulomaan nopeasti suuresta massasta riittävä määrä hyväuskoisia uhreja, on menetelmä huijarien näkökulmasta käyttökelpoinen ja tehokas.

Kirsi Hämäläinen kuvaa väitöskirjassaan[1] menestyksen eetosta lähinnä urheilijoiden näkökulmasta, mutta antaa esimerkin myös valmentajan menestyksen eetoksesta. Uskon, että samat eetokset vaikuttavat niin valmentajiin kuin urheilijoihinkin. Kun väitän, että urheilijoita välineinä kohteleva valmennus kumpuaa lähes aina valmennuksen menestyksen eetoksesta, on syytä korostaa korrelaation ja kausaliteetin eroa. Valmentajan omaksuma menestyksen eetos ei välttämättä johda tyrannimaiseen valmennustyyliin, mutta tyrannimaisen valmennustyylin taustalla lienee lähes aina menestyksen eetoksesta ammentava valmentaja. Tällainen pelon ja häpeän kaltaisia negatiivisia tunnetiloja tuottava ja voimistava valmennustyyli johtaa virheitä välttelevään urheilusuoritukseen, sillä virheen tekemisestä seuraa henkistä kärsimystä, jota ihminen haluaa tyypillisesti kaikin keinoin vältellä. On parempi tehdä mahdollisimman virheetön rutiinisuoritus, kuin antaa valmentajalle selkeää aihetta henkilöön menevälle sättimiselle. Virheitä vältellessä urheilijalla on kuitenkin jonkinlainen henkinen käsijarru päällä; osa keskittymisestä ja energiasta menee toissijaisten asioiden tarkkailuun ja urheilusuorituksen hetkessä eläminen kärsii.

Positiivisessa valmennusilmapiirissä on tilaa heittäytyä täysin itse suoritukseen. Epäonnistumisista ei rangaista, eikä urheilijan ihmisarvoa sidota hänen urheilusuorituksiinsa. On turvallista tehdä virheitä ja oppia. Pitkällä tähtäimellä urheilija saa itsestään enemmän irti, kun energia ei kanavoidu virheiden välttelyyn. Kilpailu on mahdollisuus voittaa, ei uhka hävitä ja menettää kasvonsa.

Jos urheilijan motivaatio harjoitella, kehittyä ja menestyä on sisäsyntyistä, en millään tasolla näe valmentajan generoimien negatiivisten tunteiden suoritusta parantavaa arvoa. Jos taas urheilijalla ei ole tarvittavia menestyksen edellytyksiä, tai urheilijan ja valmentajan todelliset tavoitteet eivät ole yhtenevät, ei urheilijalle huutaminen tai tämän persoonan alentaminen varmastikaan tilannetta korjaa.

Viitteet
[1] Kirsi Hämäläinen, Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa. Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa, 2008, (https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/18557/9789513930981.pdf, viitattu 21.2.2020)

Bookmark the permalink.

Comments are closed.