4865 gramman pokaali

Tämä on lyhyt tunnelmakuvaus valmistautumisestani ja matkastani olympiakarsintaturnaukseen Istanbuliin. Koska kyse on blogikirjoituksesta eikä novellista, jätän joukkueen muiden jäsenten otteluanalyysit, kisajärjestelyt ja muut aiheeseen liittyvät kirjoitukseni ulkopuolelle – minun tai jonkun muun mahdollisesti myöhemmin erikseen käsiteltäväksi.

 

13.1.2016. Valmiiksi pakatut laukut odottavat eteisessä seuraavan päivän lähtöä Istanbuliin taekwondon olympiakarsintoihin. Kesä ja syksy ovat olleet kompromissien ja resurssien optimoinnin aikaa. Kevään 2015 aikana olin ilmoittanut olympiavalmentajalle, että jollei ketään parempaa löydy, niin voinhan vielä kerran lähteä karsimaan, mutta aiemmanlaisiin panostuksiin minulla ei nyt, perheellisenä miehenä, olisi mahdollisuutta. Chelyabinskin MM-kilpailujen jälkeen toukokuussa Suomen Taekwondoliitto valitsi minut Suvi Mikkosen ja Jenna Partasen tavoin karsintajoukkueeseen, joka myöhemmin vielä täydentyi Toni Lahtisella. Alkoi harjoittelun tehostaminen ilman sanottavia resursseja. Olympiakomitean tai opetus- ja kulttuuriministeriön tukia en ole muutamaan vuoteen hakenut, ja tuskin olisin enää moisia saanutkaan, joten päivätöistä ei ollut varaa tinkiä. Omakotitalon terassi oli rakennettava luvatun mukaisesti syksyksi, ja urheiluseuran pyörittämisestä ja treenien ohjaamisestakaan ei voinut tyystin irtautua. Avovaimollekin oli yritettävä löytää vapaailtoja lapsenvahtihommista.

Omalla taekwondosalilla on erinomainen treenipaikka ja työnantajalla hyvä punttisali vapaassa käytössä. Kun vielä Kuorikosken Tero oli innokas treenaamaan kanssani meille molemmille soveltuvalla rytmillä, sain syksystä 2015 lopulta leivottua omasta mielestäni aika hyvän valmistautumispaketin tammikuun olympiakarsintoihin. Toki harjoitusmääräni olivat mitättömiä huippu-urheilun standardeilla, mutta pääsin kuitenkin suunnilleen kerran päivässä -treenitahtiin. Niin sujui syksy ja talvikin viimein saatiin. Olympiakarsinnat lähestyi. Torstaiaamu 14.1.2016 ei ehtinyt vielä kunnolla valkenemaan, kun puolisoni ilmoitti: “tänään taitaa alkaa tapahtua”. Aamupäivällä oli tarkoitus lähteä lentokentälle, mutta suunnitelmat muuttuvat. Nopea lennon vaihto seuraavalle päivälle, esikoinen päiväkotiin ja auton keula kohti Jorvin synnytysosastoa. Kookas tyttö syntyi ilman kivunlievitystä, mutta erinäisten komplikaatioiden johdosta äiti ei päässyt näkemään tytärtään synnytyshuoneesta lähdön jälkeen kuin vasta seuraavana aamuna, kun koko loppuperhe yhdessä pääsimme lastenpoliklinikalle uutta tulokasta katsomaan.

4865g

Tulokas nokitti isosiskonsa noterausta puolella kilolla

Jorvista singahdin kotiin ja matkani ajaksi esikoista hoitamaan tullut isäni heitti minut saman tien lentokentälle. Taekwondoliiton puheenjohtaja Iiro Suorela ja OK:n lajiryhmävastaava Pasi Sarkkinen olivat kirjautuneet samalle lennolle ennen minua ja buukanneet minulle paikan heidän riviltään. Samalla lennolla olivat tulossa myös Lainaston miehet Pihlava ja Rantalainen seurueineen kisoja seuraamaan. Lento sujui hyvin ja kisahotelli sijaitsi aivan lentokentän vieressä, joten saavuimme kuin saavuimmekin riittävän ajoissa ehtiäkseni harjoitushalliin Suomen joukkueen treenivuorolle. Kevyt potkiskelu ja nopea uusiin Daedon Gen2-panssareihin tutustuminen ennen venyttelyä, iltapala, pieni fysioterapeutin käsittely Rannan Juholta ja nukkumaan. Aamulla punnitukseen ja Jennan ja Tonin pelejä katsomaan. Valitettavasti loppupäivä jäi kisojen seuraamisen osalta vapaaksi molempien karsiuduttua jatkosta. Illalla vielä pieni venyttelytreeni ja kisoja edeltäville yöunille.

Aamulla verryttely sujui normaalisti, mutta jalat tuntuivat jostain syystä hieman hitailta, mutteivät erityisen väsyneiltä. Ensimmäinen ottelu oli Itävaltaa vastaan. Christoph Decker on kiertänyt kisoja pitkään, muttei ainakaan muistini mukaan ole osunut kohdalleni aiemmin turnauksissa, joskin voin olla väärässäkin. Taktiikka oli pelata varmaa puolustusta ja pitää vastustaja nollilla. Onnistui. Taktiikkaan kuului myös tehdä itse jokunen piste. Ei onnistunut. Nolla nolla komeili taululla vielä jatkoeränkin jälkeen, mutta onneksi tuomarit katsoivat minut aktiivisemmaksi ja voitto kirjattiin minulle. Objektiivinen en osaa olla, mutta uskon että se meni ihan oikein. Toiseen otteluun sain vastaani turnauksen ykkössijoitetun Iso-Britannian Mahama Chon, jonka kanssa olen joitain vuosia sitten treenaillut niin Helsingissä kuin Manchesterissakin. Samalla taktiikalla lähdin peliin, mutta taktiikka romuttui heti ottelun alkumetreillä, kun päästin kaverin 1-0 johtoon hölmöllä huolimattomuusvirheellä. Lyöntipisteellä Cho lisäsi johtoaan kahteen nollaan, ennen kuin sain pelin edellistä selvästi nopeammasta rytmistä paremmin kiinni. Paremmalla tuurilla peli olisi voinut kääntyä minullekin, huonommalla pisteet olla vielä surkeammat, mutta totuuden nimissä on todettava, että Cho oli tällä kertaa juuri sen verran parempi kuin loppupisteet kertoivat, 2-4. Seuraavalla kierroksella Cho murskasi Daedon laitteiston myötävaikutuksella hallitsevan olympiavoittajan Italian Carlo Molfettan pistein 11-3 ja lunasti voitollaan paikan finaaliin ja Rion olympiakisoihin. Finaalissa Cho voitti vielä Valkovenäjän tumman jätin, Arman Sillan, samoin pistein kuin minutkin, eli 4-2.

Takaa-ajoa 0-3-tilanteessa

Takaa-ajoa 0-3 tilanteessa

Vaikka paremmalleni hävisinkin, oli pettymys tuloksesta silti suuri. Oikeastaan suurempi kuin kuvittelin, sillä tällä kertaa en missään vaiheessa ollut ottanut minkäänlaisia paineita karsintojen läpäisystä. Onneksi Suvi veti taas mahtavasti ja raivasi tiensä monta kertaa rimaa hipoen Rioon. Lontoon karsinnoissa Suvi voitti kolme kertaa jatkoajalla, eikä tälläkään kertaa jännitystä puuttunut. Saksalaisvastustajalle jäi Musta Pekka, kun Suvi nappasi hänen kourastaan kisalipun puoli sekuntia ennen ratkaisevan ottelun loppua kaatuessaan tekemällään pääosumalla. Suomalaisen taekwondon onni on viimeiset olympiadit ollut Suvi, joka pitää lajia olympiajoukkueessa ja sitä kautta edes jossain määrin otsikoissa. Olen erittäin onnellinen Suvin ja suomalaisen taekwondon puolesta! Harvoin kuitenkin kokee niin ristiriitaisia fiiliksiä kuin olympiakarsinnoissa, joista joukkuekaveri pääsee läpi, mutta itse ei. Uskokaa minua, olen kokeillut tätä kolmesti. Vaikka joukkueena mennäänkin, kyse on yksilöurheilusta, eivätkä yksilön ja joukkueen tavoitteet kulje käsi kädessä. Tällä kertaa fiiliksiä hämmentämässä oli vielä kolme vuorokautta ennen pelipäivää syntynyt lapsi ja vajaan vuorokauden ikäisen lapsen luota kisareissuun lähtö. Melkoinen vuoristorata.

Edited 22.1.2016: 2015 MM-kisat oli Chelyabinskissä, ei Kazanissa, kuten epähuomiossa ensin kirjoitin.

Bookmark the permalink.

One Comment

  1. Pingback: Teemun tuntoja karsinnoista - Taekwondourheilijat 2011

Comments are closed